Everything comes with a price tag

Olipa sitten kyse lentolipuista, uudesta läppäristä tai vaikka himoitsemastani kamerasta tai niistä asioista joista luovutaan saadakseen tilalle jotain muuta. Sellaisista asioista, joilla oikeasti on väliä. Everything comes with a price tag. 

Aberdeen ei siinä sen kummemmin säästynytkään lumisateilta viimeviikolla, kun minä makasin sängyn pohjalla keuhkotautisena, ulkona tuiskutti lunta niinkuin satoi Lontoossa ja muualla Englannissa viime viikolla. Uusi viikko, uudet tuulet sanotaan. Viime viikolla oli aina mielenkiintoista avata verhot ja vilkaista ulos, tänä aamuna järkytys oli hieman suurempi herätessäni ja huomatessani valtavat, siis ihan valtavat jääpuikot ikkunan edessä. Ja ei sillä, luulen että Helsinki on Aberdeenia tällä hetkellä lämpimämpi, mutta silti.. suuria jääpuikkoja.. ottaisin kuvan, mutta odottelen edelleen kameraa. Joten ei vielä.

Suomalaiseen mittakaavaan lumisateet eivät ole olleet juuri lumituiskua kovempaa, mutta eipä paljoa naurattunut kun kauppareissun paluumatka mikä normaalisti taittuu 15minuutissa kesti lumen ja liikenteen sekoamisen seurauksena toista tuntia. Voitte sitten arvata oliko jäätelö jäätelöä täpötäydessä bussissa, jonka kuljettajalla oli aikaa hypätä ulos tupakalle autojonossa, siitä voitte päätellä etenemisvauhtimme jota ei siis ollut. 

Mutta lähitulevaisuudessa yritän opetella piristämään blogiani valokuvilla ympäristöstäni, vaikkapa noista ihastuttavista jääpuikoista mikäli pysyvät siinä  kauempaa. 

Viikonloppu meni sairastaessa, sunnuntai pubivisaillessa ja sushin teossa. Menin ihan mielijohteesta sellaiseen sushityöpajaan jonka järjesti yliopiston japani society, jonka jäsen minäkin olin. Yllätyin ihan positiivisesti, päädyin hengailemaan joidenkin tosi mukavien ihmisten kanssa (mukaanlukien meidän asuttaman kolmen talon ryhmän wardenin ja hänen avovaimonsa kanssa) ja tapasin pari mun ikäistä japanilaista poikaa, pojilla oli hauskaa puhua mun kanssa japania. Ja mulla oli hauskaa, siellä oli yksi poika nimeltään Shin tooosi läheltä missä minä siellä asustelin. Naurettiin ja puhuttiin. Ne societyn ihmiset on tosi mukavia ja rentoja, ja enemmän kiinnostunut siitä kulttuurista ja kielestä, eikä suurinosa ole seonnut japanilaisesta sarjakuvasta ja animaatiosta.  Tietenkin poikkeus vahvistaa säännön, mutta mukavaa seuraa ja sunnuntai erityisesti oli erityisen onnistunut. Makisushikin näytti melkein sushilta, sain Oden-iakin (japanilaisia "kalakakkuja" ja daikon-radish (en nyt muista suomisanaa) jne jota perinteisesti tarjoillaan talvella) ja misokeittoa. Odenista erityisesti olin hyvin yllättynyt ja iloinen :D society oli saanut paikalle yhden japanilaisen ravintolan omistajan neuvomaan, hauska mies ja täytyy käydä tarkastaa ravintola jossakin vaiheessa. 

Uusi viikko uudet tuulet with a price tag. Myöhemmin lisää. 

Talvi tuli ja lumi jo suli...sekä muumipapan muistelmat.. no ei.

Sunnuntaiaamuun heräillessä oli kiva jäädä nukkuman vielä tunniksi herätyskellon jälkeen (miksi sunnuntai-aamuna… älkää kysykö.. en tiedä) Pitäisi lukea tentteihin, mutta minä tyttö se vaan täällä pesen pyykkiä, kuuntelen Ingrid Michaelsonia, lueskelen Guardianin viikonloppuliitettä ja kirjoittelen bloggeriin. Täällä Aberdeenissa siis tuli nyt viikonloppuna lunta, ei sen kuulemma pitäisi jäädä, sanoo yksi skotlantilainen ystäväni, mutta arvatkaa vaan uskonko, kun Claire väitti mulle että lunta sataa vasta tammikuussa… :D ja tämä tapahtui keskiviikkona. Viedessäni aamulla pyykkejä pyykkitupaan aurinko paistoi ja lämmitti, lumi heijasti sitä valoa ihan kiitettävästi ja näin yhden hassun näyn, kolme tummaihoista isoa miestä leikkivät lumessa kun pikkulapset tarhassa konsanaan. Vain se suomalainen toppapuku puuttui. Minua alkoi sitten naurattamaan ja kysyin sitten, että taitaa olla uusi tuttavuus, tuo lumi. Miehet vaan nauroivat, että heidän kotonaan lämpötila on nyt kolmenkymmenen asteen paikkeilla ja jatkoivat lumisotaansa. Yhdellä oli jalassa sellaiset kamalat remmikengät, ja sukat. Että kyllä tuota näköjään Afrikassakin osataan Suomen lisäksi. Se tuli ja meni, talvi siis. Ja äkkiä tämä entry jatkuukin tiistaina, päivää ennen taas rikosoikeuden mid-term koetta, ja ajatukset on tietenkin ihan kaikkialla muualla kun siinä mikä täyttää yllytyksen poikkeuksen poikkeuksen tunnusmerkistön. Missä, sitä en aio teille kertoa. Talvi siis meni pois, ilma lämpeni ja ruoho vihertää.. ihanaa tämä Skotlannin sää kun, kaikki saa vähänniinkuin tunnissa tai parissa päivässä, sen, mihin Suomessa menee vuosi. Ensi viikolla on jo joulukuu, ihan käsittämätöntä. Vuosi 2008 lähenee loppuaan ja kun ajattelen mitä tein vuosi sitten… olin valmistautumassa ylioppilasjuhliini, hivelöin sitä mustavalkoista pukuani jota kävin ihastelemassa Zarassa varmaan kaksi viikkoa, ennen kuin sen ostin. Oli hyvä ostos, kunhan pysyy vaan siinä koossa niin hyvin monikäyttöinen puku. Mietin, kuka leipoisi karjalanpiirakat juhliini ja tein töitä eräässä tavaratalossa Helsingissä. Säästin rahaa ja, niin, tähän aikaan vuosi sitten en ollut vielä lähettänyt hakemustanikaan tänne.

Mutta niin se aika liitää.. töitten, erinäisten ongelmien ja pulmien kautta löysin itseni Helsinki-Vantaan lentokentältä ja muutamaa tuntia myöhemmin Lontoosta ja siitä vielä sitten täältä. Lukuvuosi on kohta puolessavälissä :-D ja joulukin on ennen sitä puoliväliä. Lennähdän Suomeen joululomaksi joulukuun puolessavälissä. Takaisin tänne tammikuun toisella viikolla ja lukuputken jälkeen edessä on lopputentit viidestä kurssista. Kunhan saan tenttiaikatauluja tietooni, pääset toteutusasteelle suunnitelmassani matkustaa a)Lontooseen taiwanilaista ystävää tapamaan b)Sveitsiin sveitsiläistä ystävää tapaamaan. Mutta meidän laitoksen kokeet pitäisi olla ohi ennen muita, joten eiköhän se matka järjesty ja rahatkin jostain löytyy. Jos ei muuta, niin Megabus-bussilla pääsee köröttelemään kellonämpäri Lontooseen asti päästäkseen ja hinta matkalle ei päätä huimaa… £10ish… mutta ihan koneella meinasin mennä (ajan ja hermojen säästämiseksi)
Juttelin tänään yhden rakkaan ystävän kanssa. Juteltiin tosin vain messengerin välityksellä. En siis jutellut, kirjoittelin.. menetin…Ajattelin mielessäni, miten helppoa nykyaikana on kommunikoida ja miten paljon pienempi maailma on. Joskus parikymmentä vuotta sitten, kun lähdettiin niin sitten lähdettiin. Japanissa ollessanikin oli helppo kirjoitella sähköposteja (nyt tämän ystäväni nauraa kun muistaa kuinka monta sähköpostia sieltä tuli.. ehkä kolme) ja on skypea ja muuta (Good luck Dad!) Mutta toisaalta, hänen kanssa kirjoitellessaan tuli kylläkin sellainen olo, että olisi ollut kiva saada ystävä tuohon sängylle loikoilemaan ja että olisi voinut rutistaa kunnolla, ja nauraa yhdessä. Älkää käsittäkö väärin, minulla on paljon kavereita ja muutama hyvääkin huvempi ystävä. Ja olisin varmasti voinut soittaa ja puolentunnin päästä eräskin ystäväni olisi saapunut Ben&Jerrys:in kanssa. Ja toisenkin kanssa ollaan niin samalla aaltopituudella ettei paremmasta väliä ja puhumisesta ja nauramisesta ja vuorovaikutuksesta ei hänen kanssaan tule ikinä loppua (todettu!)

Mutta joskus tulee niitä olotiloja, jolloin olisi ihan pakko päästä selittämään jotain mielestäni aivan hulvatonta (totuus voi olla aivan toisenlainen) suomeksi jollekin ystävälleni. Varmaan sama tunne tulee vielä raastavampana perheen kanssa myöhemmin. Mutta siitäkin pääsee yli, olen ihan varma. Tietenkin soittaminen auttaisi, mutta… jotenkin ei tule soitettua… Ja ei se kuitenkaan olisi sama. Soitettua tulee (tai Suomesta soitetaan) perheen toimesta ja se nyt on kuitenkin vähän eri. Eikä nyt kyse ole erityisemmin suomen kielestä, luulen. Sitä ei paljoa tule puhuttua, mutta tulee kuitenkin kirjoitettua... Eivät nuo paikalliset ystäväni paljoa välitä, kun senat sakoaa ja alan puhua innostukseni ihan senatsakaisuutta. Ja sitä paitsi, tunne tulee ajatellessa muunkin maalaisia ystäviäni, maasta tai mantereesta huolimatta. Minä vaan puhun paljon, ja kaipaan sitä puhumista, että aikaa ei tarvitse haaskata kirjoittamiseen. Vaan ehkä kyse on kuitenkin siitä, että tiettyjen ihmisten, ystävien kanssa on ihan eri jutut, omat spesiaalijutut. Ainoa mikä tällaisessa tilanteessa auttaa, on se tieto (joka on todettu oikeaksi) että kilometreistä ja rajavyöhykkeistä huolimatta, on olemassa ne tietyt ihmiset, jotka tavatessaan juttu jatkuu siitä mihin se jäi. Se on kiva tunne se.

Ongelmia ja animea

Tiedättekö sellaisia ihmisiä, jotka nyt periaatteessa ovat mukavia, mutta sitten kuitenkin jotain rassaa. Minut tuntevat tietävät (Tai ainakin haluaisi että he tietävät) etten minä ole erityisen rude person. Minä nauran ja minä puhun paljon, sillälailla tulee ainakin itsensä kanssa toimeen. On mielenkiintoista yrittää luovia kaveriporukassa, jossa ihmiset tulevat kaikkialta maailmassa. Joku pikkuriikkinen syy, olkoon se sitten unelma alkaa USA:n varapresidentiksi (ikävä rikkoa unelma, mutta käsittääkseni siihen on rajoituksia joita nyt ei vain bulgaarina toteuteta ;D) tai sitten rakkaus, joka on ajanut ihmiset tänne Skotlantiin. Mutta anyways se on tosi mukavaa.

Minä olen aina luullut, että minun kohdallani ei päde se suomalaisen "100metrin reviiri" sääntö, etten ole niin kylmä, ujo tai huumorintajuton (vaikka myönnän huumorintajuni olevan omanlaista) kuin jotkut suomalaiset. Mutta minä olen tottunut olemaan yksin, tiedättekö, ottamaan vastuuta omasta itsestäni, olen sellainen luonne, jolle ei ole vaikeaa olla yksin joskus. Kaipaan myös omaa rauhaa, jota tässä yliopiston asuntolamuodossa harvoin saa. En ole tottunut nk. mielistelemään muita (itseasiassa olen aina ollut äärimmäisen huono siinä hommassa, liekö äitiini tullut) ja vaikka välitän, mitä muut ajattelevat, en ehkä sitten kuitenkaan. Tai useimmiten joo, mutta joissain tapauksissa en.

No sitten tulee henkilö toisesta kulttuurista. Jolla on ilmiselvästi mielestäni (kuvittelen taas olevani hyväkin ihmistuntija) kamalan suuri halu mielyttää ihmisiä. Kukaan ei ole varmaan elämässäni kehunut minua niin paljon, muka kuinka älykäs jnejne minä olen. Ja siis eihän siinä, mukavaahan se on. MUTTA, tässä kohtaa minun suomalainen puoleni astuu kuvaan. Henkilö on siis naispuoleinen, mistään miesten iskemisyrityksistä ei ole kyse, ja huomaan että hän tekee tätä suurimmalle osalle ihmisistä, jopa puolitutuilleen. Mutta minä olen ilmeisesti ainoa, joka on kehittänyt tästä ongelman. Minä kyllä osaan käsitellä kohteliaisuuksia, mutta suhtaudun tähän henkilöön nykyään vähän niinkuin lapseen. Lapset on kivoja, mutta ne tarrautuvat yksilöt, "pölynimurit" kuten eräs ystäväni määritteli äitinsä kansan ihmiset, väsyttävät minua. Ihan sama onko ikää neljä vai 20v. Hän valittaa aika paljon, milloin kämppäkavereidensa ihanuudesta, milloin elämästään yleensä. Ja kukaan teistä tuskin voi kieltää, että valittelijat, jotka eivät tee asialle mitään väsyttävät. Tietyllainen nai'vius ja lapsenomaisuus (ja minä kun juuri pääsin kolmannelle vuosikymmenelleni ja ikäni alkaa 2. ja loppuu 0:llaan jotkut ajattelevat, mutta toivon että joku tajuaa mitä tarkoitan) mikä on tietysti ihan ok ja hyväksyttävää, nuoria kuin ollaan. Mutten tiedä miten sitä käsitellään enää.

Mutta en vain siis tiedä, onko tässä kyse suomalaisuudestani vai ko.henkilön kansalaisuudesta (ei jenkki ;D) Lopputulos on siis väsyttävä tapaus, mutta kun näyttää että kaikki muut hänestä pitävät, joten ehkä se on minun suomalainen jurouteni! :-D

Noh, sitten toisiin aiheisiin. Tällä viikolla oli Nippon Connectionin leffafestivaali. Nippon Connections on siis yliopiston japanese society. Joka ei (posiitivisesti yllättyneenä) keskity siihen sarjakuva/piirros nuorisokulttuuriin. Jota minä en Japanissa asumisenkaan jälkeen oikein nappaa, ainakaan sitä Eurooppaversiota. Olin tosiaan siellä keskiviikkona ja nyt perjantaina. Katsottiin naapurini totoroo ja Mononoke hime (princess of the beasts.. en keksi nyt suomenkielistä nimeä) Naapurini totoroo (tonari no totoro, my neighbour Totoro) on studio Ghiblin ja Hayako Miyazakin tuotantoa. Miyazaki on yksi Japanin piirroselokuvien mestareita, jonka elokuvat leviää täällä Euroopassakin. Lisätietoja Naapurini Totoro:sta.. tästä ihan hyviä muistojahan tuli mieleen ja tuntu hyvältä päästä puhumaan japania yhden Tomokon kanssa.

Perjantaina vuorossa oli tuo Mononoke hime, ja arvaan animee enemmän katsovat, tietävä mistä puhun. Minä en ollut koskaan kuullutkaan. Koitapa siinä sitten sellaiselle animefriikille joka vastaa puhelimeensa "moshimoshi" (eli haloo japaniksi), selittää, ettei se anime nyt ainakaan minun kaveriporukassani Japanissa aiheuttanut sellaisia sydämentykytyksiä, mitä se näyttää täällä Euroopassa aiheuttavan. Joka on myös Hayao Miyazakin ohjaama anime, japanilainen piirroselokuva. Tämä elokuva nk. räjäytti potin lännessä ja Miyazaki tuli tunnetuksi myös täällä suunnassa. Elokuva on tarina metsän hengistä ja ihmisistä, siitä miten ihmisten tulisi kunnioittaa luontoa ja ahneudesta seuraa vain pahaa.

Tässä on vielä kuva Naapurini Totoro-elokuvasta. Kuvassa tuo iso harmaa jötikkä on Totoro, eräänlainen henkihahmo, ystävällinen otus joka ystävystyy sitten noiden kahden pikkutytön kanssa (toinen tyttö on vanhemmat selässä)



Hyvää viikonloppua kaikille!

Minä itse, ja aoi iro no sora (sininen taivas)

Life is like a book, those who read only first page stay at home sanotaan. Ja minä haluan tietää lisää. Olen parikymppinen suomalainen, eurooppalainen nuori nainen, joka kärsii kyltymättömäsät uteliaisuudesta ja seikkailunhalusta. Se seikkailunhalu ajoi minut aikanani vaihtoon maailman toiselle puolelle lukioikäisenä (ei niin kauan aikaa sitten kuitenkaan) ja sen tein, haahuilin ja elin aasialaista elämääni kokonaisen vuoden koin ennennäkemättömiä vaikeuksia mutta myös niistä mahtavia ilonhetkiä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Tuo vuosi maaiman toisella puolella, jonka mahdollistivat ennenkaikkea oma kouluni siellä ja rakkaat ihmiset, perhe, joka toivotti minut tyttärekseen mutta myös oma rakas perheeni täällä Suomessa, jotka tukivat minua silloin ja tulevat aina tukemaan ja olen heille siitä lopunikääni äärettömän kiitollinen. Olen siis lähdössä opiskelemaan Iso-Britanniaan, Skotlantiin, Aberdeenin yliopistoon oikeustieteitä ja eurooppalaista sellaista. Tulevaisuudesta en osaa sanoa, yritän olla suunnittelematta, minulla on yksi ainoa tavoite (ja muutamia sivutavoitteita) on olla se, että vanhana ja ryppyisenä mummona minä voin herätä aamulla onnellisena siitä, että elämä tuli elettyä kunnolla. Eikä tarvitse katua.
Kirjoitan tätä blogia, siksi, että haluan välttyä kirjoittamasta persoonattomia massaemaileja kaikille (ja jotta rakkaat ystäväni jotka ovat vieläkin ystäviäni huolimatta yhteydenpitotaidottomuudestani, ajattelisivat minua vielä joskus) serkuille, ystäville, ystävien seurustelukumppaneille, tutuille ja tuntemattomille. Omalle perheelleni ja jollekin muulle, jonka sydämessä kytee pieni halu mennä ja oppia tuntemaan uutta itsestään. Joskus poislähteminen ratkaisee asiat, koska vastaukset niihin kysymyksiin, joihin ei vastauksia luule koskaan löytävänsä, saattavat löytyä yllättävistä paikoista.