Talvi tuli ja lumi jo suli...sekä muumipapan muistelmat.. no ei.

Sunnuntaiaamuun heräillessä oli kiva jäädä nukkuman vielä tunniksi herätyskellon jälkeen (miksi sunnuntai-aamuna… älkää kysykö.. en tiedä) Pitäisi lukea tentteihin, mutta minä tyttö se vaan täällä pesen pyykkiä, kuuntelen Ingrid Michaelsonia, lueskelen Guardianin viikonloppuliitettä ja kirjoittelen bloggeriin. Täällä Aberdeenissa siis tuli nyt viikonloppuna lunta, ei sen kuulemma pitäisi jäädä, sanoo yksi skotlantilainen ystäväni, mutta arvatkaa vaan uskonko, kun Claire väitti mulle että lunta sataa vasta tammikuussa… :D ja tämä tapahtui keskiviikkona. Viedessäni aamulla pyykkejä pyykkitupaan aurinko paistoi ja lämmitti, lumi heijasti sitä valoa ihan kiitettävästi ja näin yhden hassun näyn, kolme tummaihoista isoa miestä leikkivät lumessa kun pikkulapset tarhassa konsanaan. Vain se suomalainen toppapuku puuttui. Minua alkoi sitten naurattamaan ja kysyin sitten, että taitaa olla uusi tuttavuus, tuo lumi. Miehet vaan nauroivat, että heidän kotonaan lämpötila on nyt kolmenkymmenen asteen paikkeilla ja jatkoivat lumisotaansa. Yhdellä oli jalassa sellaiset kamalat remmikengät, ja sukat. Että kyllä tuota näköjään Afrikassakin osataan Suomen lisäksi. Se tuli ja meni, talvi siis. Ja äkkiä tämä entry jatkuukin tiistaina, päivää ennen taas rikosoikeuden mid-term koetta, ja ajatukset on tietenkin ihan kaikkialla muualla kun siinä mikä täyttää yllytyksen poikkeuksen poikkeuksen tunnusmerkistön. Missä, sitä en aio teille kertoa. Talvi siis meni pois, ilma lämpeni ja ruoho vihertää.. ihanaa tämä Skotlannin sää kun, kaikki saa vähänniinkuin tunnissa tai parissa päivässä, sen, mihin Suomessa menee vuosi. Ensi viikolla on jo joulukuu, ihan käsittämätöntä. Vuosi 2008 lähenee loppuaan ja kun ajattelen mitä tein vuosi sitten… olin valmistautumassa ylioppilasjuhliini, hivelöin sitä mustavalkoista pukuani jota kävin ihastelemassa Zarassa varmaan kaksi viikkoa, ennen kuin sen ostin. Oli hyvä ostos, kunhan pysyy vaan siinä koossa niin hyvin monikäyttöinen puku. Mietin, kuka leipoisi karjalanpiirakat juhliini ja tein töitä eräässä tavaratalossa Helsingissä. Säästin rahaa ja, niin, tähän aikaan vuosi sitten en ollut vielä lähettänyt hakemustanikaan tänne.

Mutta niin se aika liitää.. töitten, erinäisten ongelmien ja pulmien kautta löysin itseni Helsinki-Vantaan lentokentältä ja muutamaa tuntia myöhemmin Lontoosta ja siitä vielä sitten täältä. Lukuvuosi on kohta puolessavälissä :-D ja joulukin on ennen sitä puoliväliä. Lennähdän Suomeen joululomaksi joulukuun puolessavälissä. Takaisin tänne tammikuun toisella viikolla ja lukuputken jälkeen edessä on lopputentit viidestä kurssista. Kunhan saan tenttiaikatauluja tietooni, pääset toteutusasteelle suunnitelmassani matkustaa a)Lontooseen taiwanilaista ystävää tapamaan b)Sveitsiin sveitsiläistä ystävää tapaamaan. Mutta meidän laitoksen kokeet pitäisi olla ohi ennen muita, joten eiköhän se matka järjesty ja rahatkin jostain löytyy. Jos ei muuta, niin Megabus-bussilla pääsee köröttelemään kellonämpäri Lontooseen asti päästäkseen ja hinta matkalle ei päätä huimaa… £10ish… mutta ihan koneella meinasin mennä (ajan ja hermojen säästämiseksi)
Juttelin tänään yhden rakkaan ystävän kanssa. Juteltiin tosin vain messengerin välityksellä. En siis jutellut, kirjoittelin.. menetin…Ajattelin mielessäni, miten helppoa nykyaikana on kommunikoida ja miten paljon pienempi maailma on. Joskus parikymmentä vuotta sitten, kun lähdettiin niin sitten lähdettiin. Japanissa ollessanikin oli helppo kirjoitella sähköposteja (nyt tämän ystäväni nauraa kun muistaa kuinka monta sähköpostia sieltä tuli.. ehkä kolme) ja on skypea ja muuta (Good luck Dad!) Mutta toisaalta, hänen kanssa kirjoitellessaan tuli kylläkin sellainen olo, että olisi ollut kiva saada ystävä tuohon sängylle loikoilemaan ja että olisi voinut rutistaa kunnolla, ja nauraa yhdessä. Älkää käsittäkö väärin, minulla on paljon kavereita ja muutama hyvääkin huvempi ystävä. Ja olisin varmasti voinut soittaa ja puolentunnin päästä eräskin ystäväni olisi saapunut Ben&Jerrys:in kanssa. Ja toisenkin kanssa ollaan niin samalla aaltopituudella ettei paremmasta väliä ja puhumisesta ja nauramisesta ja vuorovaikutuksesta ei hänen kanssaan tule ikinä loppua (todettu!)

Mutta joskus tulee niitä olotiloja, jolloin olisi ihan pakko päästä selittämään jotain mielestäni aivan hulvatonta (totuus voi olla aivan toisenlainen) suomeksi jollekin ystävälleni. Varmaan sama tunne tulee vielä raastavampana perheen kanssa myöhemmin. Mutta siitäkin pääsee yli, olen ihan varma. Tietenkin soittaminen auttaisi, mutta… jotenkin ei tule soitettua… Ja ei se kuitenkaan olisi sama. Soitettua tulee (tai Suomesta soitetaan) perheen toimesta ja se nyt on kuitenkin vähän eri. Eikä nyt kyse ole erityisemmin suomen kielestä, luulen. Sitä ei paljoa tule puhuttua, mutta tulee kuitenkin kirjoitettua... Eivät nuo paikalliset ystäväni paljoa välitä, kun senat sakoaa ja alan puhua innostukseni ihan senatsakaisuutta. Ja sitä paitsi, tunne tulee ajatellessa muunkin maalaisia ystäviäni, maasta tai mantereesta huolimatta. Minä vaan puhun paljon, ja kaipaan sitä puhumista, että aikaa ei tarvitse haaskata kirjoittamiseen. Vaan ehkä kyse on kuitenkin siitä, että tiettyjen ihmisten, ystävien kanssa on ihan eri jutut, omat spesiaalijutut. Ainoa mikä tällaisessa tilanteessa auttaa, on se tieto (joka on todettu oikeaksi) että kilometreistä ja rajavyöhykkeistä huolimatta, on olemassa ne tietyt ihmiset, jotka tavatessaan juttu jatkuu siitä mihin se jäi. Se on kiva tunne se.