Pari sanaa..

Hyvästely on ihan suoraan sanoen perseestä. (anteeksi kielenkäyttöni) en kestä en kestä en kestä en kestä. Ja silti seison ihan tyynenä ja sanon vaan et "this is so sad" Kaikella on aikansa ja kaikella on paikkansa, on aika elää ja aika kuolla pois. Mikään ei kestä ikuisesti, kaikki on täällä tilapäistä ja kieltämättä, mikään "mahtava" ei olisi "mahtavaa" jos ei tietäisi sen rajallisuutta. Elämässä kuitenkin on harvoja niitä asioita, jotka pysyvät ja ovat "mahtavia" Se, että joku asia
on hienoa, tarkoittaa myös sitä että siitä on pakko luopua joskus. Vaikka tekee kipeää.

Minä en ainakaan tunnusta olevani sentimentaalinen ihminen, olen hyvin tietoinen ajan rajallisuudesta ja tajunnut sen, että mitä ikinä elämä heittääkään eteen, ei sitä aikaa koskaan ole tarpeeksi. Mutta silti.

Vaikka tietää, että ei ne asiat jotka jäivät tekemättä. Ei ne sanat, jotka jäivät sanomatta. Vaan ne ihmiset jotka kohdattiin, ne sanat jotka vaihdettiin. Ne kaikista merkityksellisemmät ihmiset, joita olen kohdannut, vaikkakin vain hetken, jättävät kyllä jälkensä. Ja tänään on sanottava vielä hyvästi sellaiselle ihmiselle, joka opetti ja antoi paljon enemmän kun koskaan voi ajatella.
Ja lento lähtee 7h kuluttua, siinä ajassa pitäisi ennättää tehdä vielä asioita. Mutta kun sanoja ei ole.

:(

Näin täällä meillä, entä teillä?

Tänään eräs luennoitsijamme mainosti lähestyvää mid-term examination :ia ja sitä että miten nyt on todella mid-term menossa... aaw.. eli se tarkoittaa käytännössä sitä että kuusi viikkoa elämää Skotlannissa ja yliopistolla takana. Ei sillä, todennäköistä on, että tulee lisää näitä mid-termejä vielä, kuten suunnitelmissa onkin. Suomeen lennähdän tuossa reilun kuukauden kuluttua tapaamaan perhettä, ystäviä ja syömään ruisleipää sekä lukemaan Helsingin Sanomia. Täytyy kyllä tuoda Suomesta jotain suomalaista lukemista, ulkomailla ollessa oman kielen merkitys korostuu, varsinkin kun alat käyttää niitä world most common language English-ilmaisuja suoraan käännettynä omalle kielellesi. Mutta olisi iha hyvä, että lukisin muitakin kun sanomalehtiä ja luentomuistiinpanoja sekä kirjoja nimeltä "Constitutional and administrative law" tai "Introduction to Roman la

Tällä viikolla takana on kaksi esseen palautusta, kolme tutoriaalia (pienseminaaria), liikaa rikosoikeuden tapauksia ja muistiinpanojen uudelleen kirjoitusta. On tullut puhuttua suomen kieltä, ruotsia ihan laittoman paljon (melkein joka päivä, tänäänkin yhdelle 11-vuotiaalle NORJALAISELLE pikkupojalle Marien pikkuveljelle siis.. kun hänellä ei vielä tuo englanti ole hallussa) Norjalaisella on perhe käymässä täällä Aberdeenissa.

Edessä viikonloppu iloisesti varmaan suurimmaksi osaksi kirjojen parissa.. tänäänkin oli jalo aikomus lukea mutta päädyin tuossa puoli kahdeksalta ottamaan sellaiset parin tunnin torkut.. ja niin.. vähän yritin tuossa kirjoja availla.

Elämä yliopistolla jatkuu ja jokapäivä kämppäkavereiden kanssa tulee esille "kulttuurien kummallisuuksia" kuten, se esimerkiksi oli käsittämätöntä amerikkalaisellemme, että credit- ja debit -ominaisuudet (siis vanhat luotto- ja pankkipuoli luottokortissa) voi todella olla samassa kortissa.. vaikka selitin sitten kyllä, että valtaosa luottokorteista on joko pankkien tai luottokunnan myöntämiä Suomessa, eikä ne irtoa ihan niin helposti kun hänen kotikulmillaan. No ranskalainen kämppäkaveri siinä vieressä sitten ihan pokkana väitti, että "ei ei, ei heillä Ranskassa ole sellaisia kortteja ollenkaan, luottokortteja nääs" No niimpä taas. Mutta se näistä, meidän keittiökeskusteluista. Luennot ovat intensiivisiä ja kiinnostavia. Opiskelu on jopa ehkä parempaa mitä oletin sen olevan. Olen tavannut hienoja ihmisiä ja minulla on jo omat rakkaat ystäväni täällä, joiden kanssa voi melkein puhua mistä tahansa (mikä ei kyllä minun tapauksessani ole itsestäänselvyys) joten, en voi valittaa. Pankkiasiat on järjestetty, tili aukeni helposti ennakkoluuloista huolimatta, kortti tuli murto-osassa siitä, mitä se Suomessa ottaisi.
Ajan päästä jyvälle tämän maan politiikasta (ja historiasta) kiitos sanomalehtien ja public law:n tämänhetkisten luentotopikkien. Toivon kielenkin kehittyneen, mutta sen näkee sitten kun saan esseet takaisin. En nimittäin ihan kamalasti haaskannut aikaa niiden kieliasun oikomiseen.

Muuttamisessa on tiedättekö yksi hyvä puoli, saa aloittaa kaiken uudelleen, puhtaalta pöydältä. Jos niin haluaa, se on itsestä kiinni. Ihmiset, jotka eivät ole ehkä koskaan muuttaneet lapsuudenkulmiaan pidemmälle, kauhistelevat muuttamisen rankkuutta. Mutta toisaalta, jonkun uuden alku. Minulle muuttamiseen liittyy aina hieman haikeutta ja muistoja, niin hyviä kuin pahoja, olen pakannut laatikkoni monta kertaa... niin monta kertaa, että muuttoilmoitusta en nykyään tee puhelimitse enää.. aina netistä tai sillä paperisella kaavakkeella. Ja joka kerta se postintäti mainostaa puhelimessa tekomahdollisuutta ja joka kerta minä otan sen paperilippusen mielummin. Eräästä tietystä syystä. Oli aika, jolloin kyllästytti. Ja varmasti kun tästä vielä vanhenen, tulee aika, jolloin oikeasti kyllästyttää. Mutta osoite maistraatissa tai tietty talo, ei merkitse minulle samaa kuin esimerkiksi passi. Passi kertoo minulle, että siellä jossain on maa, jonka arvot minä tunnen ja josta minä olen kotoisin. Maistraatin osoitteeni kertoo, että minulla on paikka Suomessa, jossa Suomen viranomaiset luulevat minun asuvan. Mutta en oikeastaan ole edes talokirjoissa ko.paikassa. Joten, asunko minä siellä? No en.
Loppujen lopuksi, muuttolaatikkojen siivoaminen on vähän niinkuin elämän siivoamista. Sitä mitä oikeasti tarvitsee, ei löydy niistä laatikoista.

Laukussa leipää ja piimää vaan?

Muuttamisessa on se hauska puoli, että aina saa aloittaa alusta. Olen lyhykäisen parin vuosikymmenen aikana asunut luvattoman monissa paikoissa, jotkut kauhistelevat, jotkut lakkasivat lähettämästä joulukortteja vuosia sitten. Mutta toisaalta, ihan hyvä näin. Hitaasti (mutta varmasti) kerran 35m2 yksiön tavarani pienenevät pienenemistään, lentoyhtiön painorajoitukset voivat olla kirous tai siunaus. Jollain tavalla, kun luovut nukkaantuneista paidoista, jotka ostit joskus vuonna 2002 3 eurolla, saat lisää vapauden tunnetta. Minä olen aina vannonut, ettei minulla ole paljoa tavaraa. Kysypä tuota isältäni joka selkävääränä kantoi kirjalaatikkojani ja kaikkea muuta "mistäennytvaanvoiantaaperiksi" laatikkojani. nyt monet tavaroistani ovat lentäneet mappi ööhön, osa laitettu kiertoon ja osa lojuu isän nurkissa valmiina lentämään roskikseen kunhan kykenen niistä luopumaan. Kirjoistani en suostu luopumaan, en. Kalliit, rakkaudella hoidetut kirjasarjani annan äidille ja isälle, toivon saavani osan niistä vielä jonakin päivänä ehjänä takaisin. Astiastoni, joka on yhden tunnetun liikkeen tunnettua ja kaunista sarjaa, siitä en luovu. Pieni se on kuiten mikä, mutta silti. Sitten tavarat jotka muistuttavat minua ajastani Japanissa, niistä, paperilappusistakaan en voi vielä luopua.
Mukaan pakkaan lämpimiä vaatteita, pari hyvää kirjaa (incl. sanakirja) läppäri ja rakkaimmat japanin muistoni ja tietenkin kuvia tästä hassusta maasta ja kaikista rakkaista ystävistä niin täällä kuin siellä missä aurinko nousee aikaisemmin.
Mutta, minä menen äidille niin menen äidille. En mene "kotiin" kellekään muulle kuin sinne missä asun, ja kotini tulee olemaan oma huoneeni yliopiston campuksella. Olen kotona rakastamien ihmisten ympäröimänä missä ikinä olenkin, olen kotona merellä ja olen kotona ilmassa. Sellainen henkinen koti, ehkä kuitenkin on Suomessa, eikä kuitenkaan ole. Siinä vasta pulma. Mutta kyllä minulle tulee ikävä, suomalaisissa(kin) on se kumma puoli että siellä on 95 täyttä k*sipäätä ulkona ja viisi ihmistä, jotka merkitsevät kaikkea minulle (voiks noin sanoo suomeks? :D) Mutta, mieli avoinna reppu pakattuna. Kaikki muu on mahdollista paitsi pyöröovien läpi hiihtäminen.