Suomi ja ulkosuomalainen

Näin joulukuun 6.päivänä sallittakoon minullekin tälläinen hetkellinen sentimentaalisuuden mielenhäiriö ja kirjoittakaamme jotain tuosta Pohjolan maasta Suomesta

Ulkomailla ollessa Suomi näyttää erilaiselta, muistan Japanissa ikävöineeni en niinkään kotikaupunkia tai muuta konkreettista, vaan niitä arvoja, joita pohjoinen yhteyskuntamme minulle opetti. Ikävöin Japanissa ollessani itsenäisyyttä, keskusteluja äitini kanssa, ikävöin uutistarjontaa ja ikävöin sitä tasa-arvoa ja kaikkea niitä kliseitä mitä Suomesta sanotaan. Täällä ollessa, olen vähän niin kuin kotona mutta en kuitenkaan. Mutta toisaalta, vaikka minä pyörisin alas Simonkatua tai viuhahtaisin Kuopion kaupungintalon kulmilla, en silti olisi kotona. Se on suhteellista. Olen Suomesta, mutta asun ja opiskelen täällä. Minulla on Suomen passi, joka on kieltämättä varmaan arvokkain paperivihkonen, joka minulla on. Tai siis, maailmassa on niin monia tuhansia satoja tuhansia ihmisiä, joita ei koskaan ole olemassa virallisesti.

Olen oppinut arvostamaan niitä muutamia ihmetyksenaiheita, jotka minussa on hyvin suomalaista, tai sitten äitini opettamaa. Olen suuri ihmetyksen aihe ystävälleni, joka on kiitos minun saanut ihan vinksahtaneen kuvan suomalaisista naisista. Mutta jaksan väittää, vaikka naisen euro on sen 80snt on Suomi varmasti yksi tasa-arvoisimmista yhteiskunnista koko maailmassa. Hieman kyllä ärsyttää, kun tämä mieskromosomit luojan lykkynä saanut ystäväni, aina vitsailee feminismistäni, vaikkei se sitä ole. Niille, jotka eivät minua tunne valotettakoon, että minä olen yksi niistä vastarannan kiiskistä vahvoine mielipiteineen, olen ainakin omasta mielestäni taitava keskustelija ja ajattelen joskus aivan liikaa ja puhun senkin edestä. Minulle ei koskaan sanottu, että en ole voinut tehdä asiaa X kun satun nyt olemaan tyttö. Tämä ko.ystäväni ei millään meinaa ymmärtää ajattelumaailmaani, kun en ole tottunut ovien aukaisemiseen. Tai no, ei se yleensä tuntemattomien miesten kohdalla ole ongelma, mutta hänen kohdallaan on. Kun tiedän, että hänelle on kummallista mennä ennen minua. Ja minulle on joskus kummallista mennä ennen häntä. Mitenkäs päin siinä sitten seisoo. Mutta toisaalta, täällä monet pojat ja miehet on ihan kasvatettu tuohon, ja ulkomailla sitä kunnioitat sitä toista kultturia. Arvostan sitä että meillä on Nainen presidenttinä (huolimatta puoluetaustastaan) minulle se on hienoa.

Arvostan myös sitä, että koulujärjestelmä (ja olen hyvin tietoinen myös niistä huonoista puolistakin) antaa jokaiselle periaatteessa ainakin tasa-arvoiset mahdollisuudet kehittyä. Tottakai on niitä, jotka ovat järjestelemän uhreja. Mutta jos vertaan Japaniin tai muihin maihin (mistä nyt ei tietenkään ole omakohtaista kokemusta koulunkäynnistä) on ollut ilo saada käydä peruskouluni siellä. Minä 12,5 vuoden yleissivistävän kouluni aikana kohtasin niin huonoja opettajia, surullisia ihmiskohtaloita joista osa päättyi huonosti, osa hyvin. Koin järjestelmän voimattomuuden. Mutta kohtasin myös valtavan inspiroivia opettajia, heitä jotka oikeasti välittivät. Oppitunteja, joiden arvon olen ymmärtänyt vasta myöhemmin.

Tottakai on asioita, joita tahtoisin kriittisellä tavalla käsitellä. Mutta näin kerran vuodessa, joulukuun kuudentena päivänä, ehkä on parempi olla hiljaa ja muistaa niitä ihmisiä, jotka minullekin mahdollistivat reppuun muutakin kuin leipää ja piimää (mukaanlukien isä ja äiti :)) Ja katsokaa tarkkaan sitä yhtä ainoaa mannerheim-ristin ritaria, joka sinne linnaan vielä juhlat avaamaan pääsee.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille suomalaisille ja itsensä suomalaistuneeksi tunteville.

PS. Vuosi sitten painoin päähäni valkolakin ja päätin tuon aikaisemmin ylistämäni koulutien. Katsoo kulunutta vuotta ja niin, aika paljon ehti tapahtua. Ei voi muuta sanoa, mutta päivääkään en ole katunut ja vuosimuistelmat tulee sitten lähempänä vuodenvaihdetta.