Näinä aamuyön tunteina kun ulkona lauleskelee linnut ja herätys on tuossa 3,5h päästä on siis aika tulla tänne blogiin kirjoittamaan jotakin, tyhjiä sanoja ilman päätä eikä häntää.
Niin se aika rientää (ja ihmiset vanhenee) ja viimeisten tenttien jälkeen pienimuotoisen juhlinnan ja pakkaushässäkän jälkeen päädyttiin sangriakannujen, tapaksien ja junamatkan kautta Lontooseen tanssimaan sateessa, syömään takeaway-sushia ja muistelemaan menneitä Japanin kaverin kanssa sitten jollain ilveellä löysin itseni Helsingin koneesta ja myöhemmin istumasta Espan nurtsilta, sambailijoiden keskeltä, tanssimasta sateesta, biljardipöydän äärestä, Kallion kaduilta ja metroasemilta. Söin (pahaa) sushia, rähjäsin killarimummolle käytöstavoista, pahoitin hiljaa mieleni jostain "hyvin suomalaisesta" käytöksestä, puhuin englantia kaupan kassalle, herkuttelin jälkiuunileivällä ja ymmärsin, niinkuin näinä yön hetkinä jolloin ulkona sarastaa jo uusi päivä, että Suomessa ollaan. Eikä muuta voida. Näitä yöttömiä öitä ja lintuja, ranskalaista musiikkia ja hajanaisia ajatelmia. Olisi vain joku jonka kanssa valvoa, eikä yksin. Mutta ei, yksinkertainen elämä olisi tylsä elämä.
Ja sitten tänä viikonloppuna tämä suomalaisen suven kohokohta, juhannus sitten taas koetaan oikein mökillä pohojanmaan (tai hämmeen) kautta. Siitä sitten myöhemmin, ehkä.
Suomenlinnassa on yksin mielenkiintoinen puoli. Kaikki sinne menevät piknikille ja muuta, eikä siitä voi olla pitämättä kuumana kesäpäivänä. Mutta mitä me suomalaiset tiedämme, tiedämme että se hävisi, luovutti taistelematta. Mutta kukaan ei oikein tiedä tarinaa tämän linnoituksen takana. Vaikka se on miljoonia kertoja kerrottu.
Minä en tiennyt että joutsenen poikaset (?) ovat harmaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti