live today so that if you died happy tomorrow you would die happy

Olen viettänyt illan kahlaten jenkkiproffan lisälukemista.. :D aww.. kuinka hän saikaan päähänsä tehdät OMAt hand-outit public law:hon... nyt meillä on kasapäin lukemista ja kun pitäisi jotain muutakin elämää omata... nyt olen kyllä (taas) kipeänä, joten niin.. muu elämäni kuluisi lähinnä läppärin ja facebookin parissa. Noh, skotlannin ilmasto (ilman ääriolosuhteita) tekee tehtävänsä, lämpimästä kylmään ja kylmästä lämpimään aka flunssa.

Mietin tässä illalla asetellessani Suomen valokuvia seinälle, että mitenköhän tässä käy. Mietin että ne ihmiset jotka pääsivät seinille (ja nekin jotka eivät päässeet valokuvien puutteessa), unohtavatkohan ne minut? Japanissa ollessani huomasin, että elämän eläminen kahdessa paikassa ei ole mahdollista. Mutta tuossa seinällä minulla nyt on parikymmentä valokuvaa muistutuksena hetkistä Introssa Kuopiossa, torilla ja siellä ja täällä. Mutta loppujen lopuksi ne ovat vain valokuvia, ihmiset kasvavat erisuuntiin ja minulle on muodostumassa oma pikku elämäni täällä Skotlannissa, Aberdeeniinissa. Ja ne ihmiset jotka katselevat minua nyt tuosta seinältä elävät omaa elämäänsä Suomessa (ja enkä puhu niistä tietyistä henkilöistä joihin minulla on puhelinyhteys melkein joka päivä) Sanotaan, että niiden ihmisten, joista välitti, merkityksen tajuaa vasta kuin heidät on menettänyt. Tarvitseeko minun menettää niitä ihmisiä, jotka kerran olivat osa elämääni Suomessa? Ja minullahan on elämä vieläkin Suomessa, tulen jouluksi "kotiin", mutta samalla tiedän, että siellä oli elämä ennen Skotlantia ja Skotlannissa, ehkä joskus tulee elämä Skotlannin jälkeen, aivan niinkuin oli elämä ennen Japania, Japanissa ja Japanin jälkeen. Mutta vaikka en olekaan maailman paras sähköpostien ja kirjeiden kirjoittaja, se ei silti tarkoita, ettenkö välittäisi ja ajattelisi. Monet niistä ihmisistä, jotka luulevat etten heitä muista, ovat puheissani useammin kuin luulevat. En vaan osaa ilmaista sitä oikein. Anteeksi.



Olen ollut Skotlannissa nyt kuukauden. Se ei ole pitkä aika eikä se ole lyhytkään aika. En voi sanoa oppineeni itsestäni mitään niin maailmankuvaa mullistavaa, kuten Japanisssa. Voin sanoa eläväni sitä unelmaa, joka minulla oli teinivuosinani. Voin sanoa, että joka päivä kun saavun keskiaikaiselle kampukselleni, olen äärettömän onnellinen siitä, että minulla oli rohkeutta tehdä tämä valinta. Vaikka palaisin ensi vuonna Suomeen, tietäisin, että ainakin tein valinnan lähteä. Ja elämää eletään nyt, ei huomenna. Vaikka minä aina joskus sen unohdan.

Eräs ystäväni kysyi minulta mitä luulen, miltä tuntuu mennä kotiin jouluksi. Minä vastasin, että tottakai se on mukava nähdä Ailia ja perhettä ja ystäviä. Tottakai on mukava saada vähän kunnon leipää ja oltermannia ja olla ajattelematta kurssikirjallisuutta, ainakin yhden pienen hetken ajan. Sanalla "koti" tarkoitetaan yleensä "paikkaa missä asutaan" tai sitten sitä suurta ja mysteeristä "henkistä kotia" Sitä minne kuulutaan. Muistan joskus vuosia sitten (siskoni sanoisi että kun minä sanon vuosia sitten, se tapahtui viime vuonna mutta tästä on pidempää) istuin entisen kotikaupunkini vanhalla hautausmaalla ja viereeni istahti mummo. En tuntenut tuota mummoa, mutta kuten monet teistä tietää. Mummot puhuvat (niinkuin minä) Mummo alkoi selittämään minulle, "minun mielestäni ihminen kuuluu sinne, pysyvästi ja ikuisesti henkisesti, missä syntyi" Ja sitten mummo jatkoi sepustustaan sodasta ja tuosta ja kolmannesta. Mietin mielessäni, että "puhuu väärälle ihmiselle" Minulle koti ei ole koskaan ollut konkreettinen paikka. Minut paremmin tuntevat tietävät ehkä syyt, mutta se nyt ei ole olennaista. Olen muuttanut useasti ja tottunut pakkaamaan tavarani. Silti täällä ollessani menen Suomeen "kotiin" koska minulle kodin muodostavat ennenkaikkea ihmiset. Olen kotonani siellä missä minua rakastetaan ja myös siellä missä elän. Minulla ei ollut Suomessa mitään, mikä olisi minuap pitänyt siellä. En näe syytä miksen voisi joskus tuntea tätä kaupunkia kodikseni, ehkä en, ehkä joskus. Mutta ainakin nyt meidän opiskelijakylämme alkaa tuntua kotoiselta. Sen mummon logiikan mukaan, minun pitäisi vieläkin olla sitten siinä kaupungissa missä kasvoin. Ja eihän siinä mitään pahaa ole, olen omalla tavallani aina ihaillut ihmisiä, jotka tuntevat kuuluvansa johonkin tiettyyn taloon, tietyllä kadulla ja tietyssä kunnassa. Minulle kuitenkin entinen kotikaupunkini on vain kaupunki muiden joukoissa, tietenkin siellä asuu minulle tärkeitä ihmisiä, mutta silti. täällä kun suomalaiset kysyvät mistä olen, ja vastaan että kehä kolmosen sisäpuolelta, sitten seuraava kysymys on aina että mistä kirjoitit. Kun vastaan että kauempaa, saan yleensä huomautuksen "no ethän sä sitten ole sieltä" Minä aina vastaan, että jos alkaisin selittämään mistä olen, se olisi paaaljon pidempi tarina joten ole onnellinen vaan vastauksen kanssa. Siellä missä asun sieltä tulen, siellä missä olen olen myös sieltä. Minulle koti on enemmänkin elämisen tunne, ja kun olen kotona tiedän sen.